Simon Lelic: Laitos

eli institutionaalista pahuutta hyvässä tarkoituksessa.

Kirja Risingshadow:n tietokannassa.

Tärkein asia ensin: Mitä vähemmän Simon Lelicin kirjasta Laitos ennen lukemista tietää, sen parempi. Eniten Laitoksesta nimittäin nauttinee, kun sitä saa lukea kuin kiehtovaa arvoitusta ja kysellä samoja kysymyksiä kuin päähenkilötkin: Miksi hammaslääkäri Arthur Priestley ja joukko muita ihmisiä on suljettu salaperäiseen laitokseen?  

Laitoksen tarkoitusperän jotensakin selvittyä voikin alkaa pohtia, onko sen olemassaolo mielekästä. Oliko ihmisten sulkeminen tähän laitokseen tarpeellista? Saavutettiinko suurempi hyvä; kuinka suuri määrä vallanpitäjien mielivaltaa on hyväksyttävissä? Tarinan tapahtumat kuvastavat onnistuneesti epäonnistunutta päätöksentekoa, joka saattaa lähteä liikkeelle hyvistä aikomuksista, mutta lopulta on epäselvää, kuka enää hallitsee kokonaisuutta. Päättäjät alkavat pelätä omia päätöksiään: harva uskaltaa tunnustaa, että tehdyt valinnat ja teot olisivat ehkä vääriä, koska muutoin niistä voisi joutua ottamaan vastuun. Eikä laitos ole asia, josta haluaisi olla vastuussa. 

Kirjan ”scifistisyys” on vähän kyseenalaista, koska periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua nykyaikaankin - mitä nyt kansalaistensa elämää kirjan kuvaamissa määrin kontrolloiva (britti)yhteiskunta lienee toivottavasti vielä dystopiaa.

Kirja antaa itsestään vaikutelman, että se kyllä haluaisi ottaa kantaa asioihin ja esittää ärhäkkää yhteiskuntakritiikkiä. Itselleni tuon kritiikin terävin kärki jäi valitettavasti hieman hämäräksi. Kirjan "sanoma" mitä ilmeisimmin on, ettei ketään saisi kohdella siten kuin ihmisiä kirjan maailmassa kohdellaan, mutta samalla halutaan kauhistuttaa sillä, että kelle hyvänsä (myös kaikin puolin "normaaleille" lukijoille) voisi käydä samoin. Yhtäältä kirja puhuu vähemmistöjen puolesta, ja itse pidin kovasti esimerkiksi Roarch-nimisestä sympaattisesta ns. vähemmistöhahmosta. Toisaalta moneen otteeseen korostetaan, kuinka juuri "lainkuuliainen" Arthur, syytön mies, joutuu mielivallan uhriksi ja väärin perustein tuomituksi laitokseen. Mutta jos Arthur oli syytön, olivatko sitten jotkut toiset laitoksen asukit muka häntä enemmän syyllisiä asemaansa?

Yhteiskunnallisen kritiikin sijaan nautin eniten kirjan pohdiskelevasta sävystä ja henkilöhahmoista. Moraalinen pohdiskelukin on toimivampaa yksilötasolla, henkilöhahmojen kohtaamissa päätöksissä. Näkökulmahenkilöt olivat niin laitoksen asukkaiden ja omaisten kuin henkilökunnankin joukosta.  Lähes jokainen kirjan henkilöistä joutuu ratkaisemaan, ketä on valmis suojelemaan, kenet uhraamaan, ja minkä tähden. Kerronta ei ole tapahtumissa jatkuvasti läsnä, vaan kokonaiskäsityksen laitoksen arjesta ja muiden asioiden etenemisestä saa yksittäisten, välistä vähäeleistenkin kohtausten kuvauksista. Laitoksen kurjat olot, esim. vesipula, tosin eivät kaikessa kurjuudessaan ole enää täysin uskottaviakaan. Henkilöhahmojakaan ei sinällään kuvailla paljoa, mutta nuo valikoidut kohtaukset ja luontevan nokkelasti sanaileva dialogi tekevät heistä lihaa ja verta. Heidän vierellään viivähti mieluusti hetkisen. Epäinhimillisestä yhteiskunnasta kertova kirja onkin parhaimmillaan mitä inhimillisin, eikä koskettavista hetkistä ainakaan omalta osaltani ollut pulaa. Välillä suorastaan tuntui, kuin koko kirja olisi yksiä pitkiä jäähyväisiä. 

 

Alkuteos: The Facility (2011).

Suom. Terhi Kuusisto. Like 2011. 357 s.

• Luettu vuonna 2012.

Keskustelu Risingin foorumilla.

Arvosana: 3 / 5