sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Lucius Shepard: Kultainen

eli kalvaat, riettaat, mielipuolet vampyyrit.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Lucius Shepardin Kultainen on minulle mieluinen vampyyriromaani. Perusjuoneltaan kirja on dekkari, jossa pyritään ratkaisemaan raakaa murhaa. Tehtävään määrätty tarinan päähenkilö, Michel Beheim, on paitsi entinen pariisilaispoliisi myös tuore vampyyri, joka huomaa nyt joutuneensa keskelle vanhempien, toinen toistaan petollisempien vampyyrien valtapeliä. Hänen mukanaan tehdään järjen sietokykyä koetteleva matka halki valtaisan Banatin linnan. Samalla tutustutaan sen läpeensä paheellisiin valtiaisiin. Matkalleen Beheim saa yhden ohjeen:
 << "Älä petä itseäsi. Sen velvoituksen minä asetan sinulle." >> (s.28) 
Beheim seuraa johtolankoja ja haastattelee suvun petollisia jäseniä aidon poliisietsivän tapaan. Varmaa on vain, että kuka hyvänsä linnan vampyyriasukeista voi olla syyllinen, sillä kuka hyvänsä heistä kykenisi moiseen hirmutekoon. Lukukokemusta ei pilannut, vaikka erään murhaan liittyvän oleellisen asian arvasikin kauan ennen päähenkilöä. Vielä kirjan loputtuakin jäi hyvällä tavalla epäilys, että jotain saattoi jäädä lukiessa huomaamatta, sillä siinä määrin kieroa kaikki oli. Murhamysteerin lisäksi Beheimin seikkailuissa riittää runsaasti muutakin sisältöä.

Kultainen jatkaa ja vie äärimmilleen maailmasta vieraantuneiden rappiovampyyrien perinnettä. Vaikka lukija aluksi joutuukin arvailemaan monien asioiden merkitystä, esimerkiksi termejä Dekatointi tai Valaistuminen, nämä asiat selviävät tarinan aikana ja vampyyrien maailma muodostaa eheän kokonaisuuden. Kirjan ylhäisölepakot poikkeavat nykyisin pinnalla olevista yhteiskuntakelpoisemmista kollegoistaan, mutta saattavat tuntua kotoisilta esimerkiksi Anne Ricen vampyyrikronikoita lukeneille. Shepard luo hätkähdyttävän elävän kuvan ylhäisistä mutta läpeensä turmeltunutta elämää elävistä yön olennoista, jotka noudattavat väkeviä intohimoja ja janoavat puistattavia nautintoja piittaamatta kenenkään toisen hyvinvoinnista. Hänen vampyyrinsa ovat ”hehkuvasilmäisiä tappajia joiden mieli oli täynnä unelmia ja outoja heilahduksia” ja sydämessä asuu hulluus. Osa vampyyreistä on kuitenkin alkanut epäillä, että heidän on muutettava ikiaikaisia tapojaan välttyäkseen vaipumasta lopulliseen perikatoon:
<< ”Jos pidämme itseämme jatkossakin ylevinä ja arvaamattomina pimeyden hallitsijoina, huikentelevaisina valtiaina ja valtiattarina jotka kaikesta voimastaan ja dramaattisesta kiihkostaan huolimatta ovat traagisia, tuhoon tuomittuja olentoja, silloin myös pysymme juuri sellaisina. Olkoonkin että tämä saattaa tyydyttää teatraalista viehtymystä itsetuhoon, mutta muuhun siitä ei ole. Mielestäni me emme ylenmääräisessä väkivaltaisuudessamme ja julmuudessamme niinkään noudata luontomme käskyä, vaan päästämme valloilleen tunteet jotka kuuluvat harhautuneeseen mielenlaatuun.” >> (s.12)
Tarinan tapahtumapaikkana toimii Karpaattien vuoristossa sijaitseva valtaisa Banatin linna, jonka viemärisokkeloissa mönkii degeneroituneita ihmisorjia, portaikot johtavat tyhjyyteen tai pahempaan ja mahdollisesti itsensä Michelangelon maalaamissa kattoholveissa muodostuu sadepilviä. Linna on arkkitehtoninen fantasia, jossa ihmeiden barokkimainen suureellisuus ja tarkoituksettomuus on itseisarvo. Linna vaikuttaa jossain määrin jopa elävältä olennolta tai vähintään jonkin synkän mielen ilmentymältä, kuten Shepardin luoma lohikäärme Griaule, joka on tuttu muun muassa suomennoksesta Lohikäärmeen varjossa. Jolleivät vampyyrit jo luonnostaan ole mielipuolia, saattaa tuossa turmiollisessa linnassa, kuoleman jälkeisten Mysteerien ja muiden outouksien keskellä asuminen olla kylliksi suistamaan heidät hulluuteen.
<< ”Asuakseen Banatissa on oltava hullu. Me kaikki olemme täällä hulluja, jopa suurimmat meistä.” >> (s.125)
Linnassa vaeltava päähenkilö kulkee unenomaisesta näystä toiseen ja parhaimmillaan Kultainen tarjoaa lukijoilleen painajaismaisia ihmeitä tuoden mieleen esimerkiksi Clive Barkerin tuotannon. Kohtausten mahdollisesti sisältämiä vertauksia ja opetuksia voi usein vain arvailla. Kirjan suurimpia ihmeitä kuitenkin on, ettei tarina taannu pelkäksi ihmeiden esittelyksi, vaan myös juoni etenee.

Rikostutkinnan lomassa Beheim totuttelee uuteen elämäänsä vampyyrinä. Hän potee identiteettikriisiä pyrkiessään pitämään kiinni ihmisyydestään ja vierastaessaan olentoa, joksi hänet on muutettu: 
 << Yhtenä hetkenä hän kuvitteli itsensä rautateljin varustettuun mustaan laatikkoon suljetuksi saastaiseksi hirviöksi ja seuraavana syntisen suudelman myrkyttämäksi hyväntahtoiseksi sieluksi. >> (s.22)
Vampyyrien suvussa ystävyksetkin voivat pohjimmiltaan olla vain liittoutuneita verivihollisia ja yksi jos toinenkin henkilöhahmoista kostonhimoinen toisia kohtaan, syistä joita ei parane edes arvailla. Beheim on hyvin tietoinen, että hän saattaa itsekin olla vain yksi pelinappula tai välikappale vampyyrien vuosisataisessa perinteessä. Tarinan aikana päähenkilö joutuu tekemään valintoja ja läpikäymään muutoksia – lukija ei vain aina voi olla varma, kuinka suotuisaan suuntaan. Kenties päähenkilö saavuttaa matkallaan suuremman ymmärryksen, kenties vain syvemmän hulluuden…
 
Esimerkiksi päähenkilön rakkauden kaipuu saattaa olla vain ohimenevä jäänne inhimillisistä tavoista. Vampyyrien elämä on avoimen eroottista ja kirja sisältää seikkaperäisiä kuvauksia seksiakteista sekä tietenkin verenjuonnista, mutta romantiikan kanssa sillä on vain vähän tekemistä. Vampyyrit nauttivat käyttäessään valtaa sekä aiheuttaessaan kärsimystä, ja myös rakastelun kuvaus on kirjassa groteskia. Kalpeiden ja hikisten raajojen yhteen kietoutumisen mustilla silkkilakanoilla sanotaan muistuttavan "kiemurtelevaa matokasaa". Joistain kielikuvista ei tiedä, ovatko ne tarkoituksella vai tahattomasti tökeröitä. Esimerkiksi eräässä intiimissä toimessa olevan päähenkilön kuvataan olevan ”niin kuin mies joka juo liemikulhosta”. Todellako, liemikulhosta?

Vampyyrejä askarruttavat kysymykset eivät ole lopulta kovin kaukana kuolevaisten murheista, kuten esimerkiksi: Mistä tietää tunteiden olevan aitoja, voiko rakkaus olla pyyteetöntä? Kaikkien mielipuolisten välähdysten keskellä Beheim yhä kaipaa jotain kestävää ja puhdasta, vaikkei uskokaan onneen. Tarinan suuria kysymyksiä on, missä määrin henkilöhahmot ovat pakotettuja tai oikeutettuja toimimaan tavalla, jonka uskovat julman vampyyrinluontonsa sanelemaksi. Kirjassa on vahva filosofinen ote ja syvällisyyksiin mennessään kirja menee todella syvälle seikkaillen kuoleman ja jälleensyntymän maisemissa. Pohdiskelluiksi tulevat myös hyvän ja pahan olemus sekä ankaraa halveksuntaa osakseen saava kristinoppi. Perinteiset arvot käännetään päälaelleen:
<< ”Juuri tämä perimmäinen piittaamattomuus muiden parhaasta, lähes täydellinen itseriittoisuus tekee meistä vaarattomampia ja loppujen lopuksi myötätuntoisempia kuin vihollisemme. Heidät ovat myrkyttäneet ja ajaneet hulluuteen heidän omat tekopyhät ihanteensa, eli anteliaisuus ja lähimmäisenrakkaus.” >>  (s.196)
Vampyyrien maailmankuva on läpeensä nihilistinen, eikä moraalille anneta enempää arvoa kuin heikolle ihmislajillekaan. Linnassa asuvat ihmiset palvovat vampyyreitä valtiainaan ja himoitsevat kuolemattomuutta ja vampyyrit suhtautuvat kuolevaisiin kuin jalostettavaan laidunkarjaan, joka on olemassa vain valtiaidensa mielihalujen tyydyttämiseen.

Shepardin kirjoitustyyli todennäköisesti jakaa mielipiteitä muutoinkin kuin mielipuolisuuden ja rappion kuvastoa toistavan sisällön osalta. Kirjassa on hengästyttävän pitkiä virkkeitä ja dialogi tuntuu välillä muodostuvan taiturimaisista monologeista. Minä nautin suuresti kirjan yltäkylläisestä kielestä, joskin pilkkuja olisi pitänyt olla enemmän. Kirjan vaikuttavimpia kohtia oli lähes kahden sivun mittainen virke, jonka aikana hetkellisesti voi kokea oivaltavansa jonkin perustavanlaatuisen totuuden elämästä, vaikkei enää myöhemmin ymmärtäisikään mitään oivaltamastaan.
<< -- ja silloin oivallat yhdessä välähdyksessä että totuus jota olet etsinyt koko elämäsi ei olekaan mikään Mysteeri, vaan kaikkien totuuksien tavoin pelkkää kirkkautta jota on mahdotonta tulkita, mahdotonta analysoida, sillä se on vain puhtaasti itseään -- >> (s.229)
Kirjassa on viittauksia oikeisiin henkilöihin ja teoksiin, esimerkiksi taiteilija El Grecoon, jonka maalauksissa on kirjan luettuaan helppo nähdä samaa epäpyhää loistokkuutta kuin tarinan henkilöhahmoissa. 
 
Kultaisen murhamysteeri tarjoaa jännitystä, linna lukemattomine puistattavine ihmeineen jaksaa hämmästyttää ja vampyyrien tyystin moraalittomat toimet aiheuttavat järkytystä sekä kenties joitain salaisempiakin mielenliikahduksia. Varsinaiseksi kauhukirjaksi ymmärsin Kultaisen kuitenkin vasta jälkeenpäin, katsellessani kuvia El Grecon maalauksista ja säikähtäessäni niistä vastaan tuijottavia ”vampyyrejä”. Siinä määrin lähtemättömän vaikutuksen kirja minuun teki.


Alkuteos: The Golden (1993).
Suom. Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä. WSOY 1994. 250 s.
 
  • Luettu heinäkuussa 2013.
  • Lucius Shepard menehtyi 18. maaliskuuta 2014.
 

Arvosana: 5 / 5
 

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Robert Kirkman & Jay Bonansinga: The Walking Dead - Kuvernöörin nousu

eli zombinhampaita tuulilasin nurkassa.

 
Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Robert Kirkmanin ja Jay Bonansingan yhteistyöstä syntynyt Kuvernöörin nousu olisi saattanut olla vain puolivillainen oheistuote Kirkmanin luomalle, viimeistään televisiosarjan myötä suuren yleisön saavuttaneelle The Walking Dead -tarinalle. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Kuvernöörin nousu on verevästi kulkeva zombiromaani, joka kykenee saalistamaan lukijoita myös aivan omilla ansioillaan.

Kuvernöörin nousun tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen sarjakuvan alkua taustoittaen, kuinka Woodburyn pahamaineisesta "Kuvernööristä" tuli se mies, jona hänet olemme oppineet tuntemaan. Kirjaa voi suositella myös sellaisille zombeista kiinnostuneille henkilöille, joille The Walking Deadin maailma on ennestään tuntematon, sillä tämä romaani toimii hyvänä esiosana sarjakuvalle. Romaani ei ole häiritsevästi ristiriidassa myöskään televisiosarjan sisällön kanssa, vaikka kirjan jatko-osissa käynee väistämättä selväksi, että kyse on nimenomaan sarjakuvien eikä televisiosarjan tarinamaailmasta.

Tarinassa seurataan neljän miehen ja pienen tyttölapsen muodostaman ryhmän selviytymistä zombituhosta. Zombiepidemian saapumisesta henkilöhahmojen kotikulmille Yhdysvaltain Georgian Waynesboroon on kulunut aikaa vain muutamia päiviä, mutta maailma on käynyt jo varsin autioksi ja ankeaksi. Joukkio on lähtenyt matkaan hatarana määränpäänään Atlantan pakolaiskeskus, mutta ensisijaisesti he vain haluavat olla hengissä vielä huomennakin.
 
Zombeja ja toimintaa ei ole suinkaan koko ajan tarjolla, vaan tarinaa rytmittävät myös rauhallisemmat jaksot. Väkivallan ja toiminnan ohella romaanilla onkin sama vahvuus kuin sarjakuvilla ja mielestäni etenkin televisiosarjalla eli keskittyminen henkilöhahmoihin ja selviytyjäjoukon ryhmädynamiikkaan. Romaanissa tämä toimii jopa paremmin, sillä ryhmä on pieni ja tulee lukijalle läheiseksi. Päähenkilöinä ovat kaksi veljestä, Philip ja Brian Blake, joiden suhde on kutkuttavan kimurantti. Riuska pikkuveli Philip on joutunut pitämään hintelän ja aran isoveljensä puolia kouluajoista alkaen, eivätkä heidän välinsä ole alussa kovin läheiset. Veljeys ja yhdessä koettu zombiapokalypsi kuitenkin yhdistävät näitä kahta kovin erilaista miestä ja lukiessa saa vain arvailla, mitä kaikkea veljesrakkaus, riippuvuus ja anteeksianto lopulta kestävät. Veljesten väliset erot tulevat hyvin esille kummankin toimiessa ajoittain näkökulmahenkilönä.
 
Joukkion kiintopiste on Philipin tytär Penny, pieni sydäntenmurskaaja, jota miehet parhaan kykynsä mukaan hellästi varjelevat. Penny itse ei toimi lainkaan näkökulmahenkilönä, mikä on mielestäni kerronnan parhaita oivalluksia. Lukijalla ei siten ole pääsyä hiljaisen tytön sisäiseen maailmaan, vaan lukijan täytyy yhdessä aikuisten henkilöhahmojen kanssa olla huolissaan lapsesta ja pohtia, mitä tämä kaikesta tapahtuvasta mahtaa ajatella. Sillä: 
<< Tiensivuilla vilisi kauhuja, joita yhdenkään pienen tytön ei pitäisi koskaan todistaa.>>
Tarinan zombitekniset tiedot: zombit kävelevät, joskin ryömivät ilmeisen ripeästi, pyrkivät syömään ihmisiä ja kuolevat pääosumasta. Todellinen vaara syntyy zombin päästessä yllättämään tai useiden "murisevien unissakävelijöiden" kerääntyessä mittaamattoman suuriksi joukoiksi. Kirja ei ole yhtä systemaattinen esitys zombeista kuin esimerkiksi Max Brooksin Sukupolvi Z  (arvosteluni), sillä Kuvernöörin maailmassa jotkin elävät kuolleet esimerkiksi pelkäävät aseita. Jostain salaperäisestä syystä zombit myös heti muututtuaan homehtuvat ja alkavat haista pahalta... Tarinan näkökulma on tiukasti päähenkilöissä ja epidemian laajemmasta etenemisestä viestii vain autioitunut maisema ja hiljentyneet televisiokanavat. Alkuperältään vitsaus voi olla yhtä hyvin paholaisen juoni ihmissielujen turmioksi kuin mitä hyvänsä muutakin: henkilöhahmot eivät syitä tiedä eivätkä niistä ennätä piitata.

Tarina on hyvin väkivaltainen. Paikoin sisäelimiä, verta ja aivokudosta roiskuu jopa splatterin tyyliin näyttävästi:
 << Escaladen silpoessa ruumiita alkoi tuntua siltä, kuin sisälmykset sataisivat taivaista eivätkä renkaiden alta tai sivuilta tai etupuskurin suuresta säleiköstä. Kostea aines juovitti lasin yhä uudelleen ilotulitteiden räiskeellä. Eri sävyjen kaleidoskooppi ja ihmiskudoksen sateenkaarivärit – häränverenpunainen, limanvihreä, poltetun okran keltainen ja noenmusta – olivat lähes kauniita Philipin silmään.
 
Hän jyristeli kulman taakse ja törmäsi uuteen katua mittailevaan zombiporukkaan.
 
Oudointa olivat toistuvat samankaltaisten kudosten ja elinten välähdykset. Jotkut niistä olivat tunnistettavia, toiset eivät niinkään. Sisuskalut liihottelivat joka suuntaan, mäjähtivät tuulilasiin ja liukuivat pitkin konepeltiä. Pieniä hampaanpalasia kerääntyi välillä tuulilasinpyyhkimiin ja jotakin muuta, jotakin vaaleanpunaista, kuin pieniä kalanmätihelmiä, juuttui konepellin saumoihin. >>   (s. 137) 
Tunnelma on muutoinkin synkkä: jollei muuta, niin ulkona tihkuttaa vettä. Todellinen raakuus ei synny kuitenkaan zombikinkereistä, vaan ihmiset tekevät pahoja asioita myös toinen toisilleen. Joidenkin henkilöiden teot saivat tuntemaan inhoa ja jopa vihaa, mutta samalla myös surua heidän puolestaan. Paikoin kirja liikutti lähes kyyneliin asti. Tarinan kantavia teemoja onkin, kuinka ihmiset reagoivat heitä kohdanneeseen tuhoon ja maailmaan, josta järki on irtisanoutunut. Osa reagoi paremmin, osa pahemmin.
<< ”Ei täällä kuolleista ole harmia… vaan elävistä.” >> (s. 317)
Kirkman on kertonut ajattelevansa Kuvernööriä hahmona, jollaiseksi myös sarjakuvan protagonisti Rick Grimes olisi voinut kehittyä, mikäli asiat olisivat hänen osaltaan menneet toisin. Onkin ilmeistä, että jotkin asiat ovat kelle hyvänsä liian kauheita kohdattaviksi.

Synkkyyden vastapainoksi tarinassa pilkahtelee myös huumoria, eikä pieruvitseiltäkään vältytä. Maailmanlopun luomissa puitteissa on tilaa amerikkalaisen miehen unelmille. Esimerkiksi ajoneuvoiksi valikoituu luonnollisesti kotimaan rautaa: vuosimallin 2011 Platinum Cadillac Escalade sekä pari Harley-Davidsonia. Päähenkilöillä, noilla kunnollisilla Etelän asukeilla, on hetkittäin hauskaa päästessään naureskelemaan hienostoväen jälkeensä jättämille turhuuksille. Ilmeisesti henkilöt myös välillä puhuvat paikallisella murteella, vaikkei se suomennoksesta juurikaan välity. Muutoin pidän kirjan suomennoksesta, jossa on paljon nokkelia sanavalintoja. Kirjan kieli sinänsä ei ole sievimmästä päästä, vaan sisältää paljon esimerkiksi kiroilua ja suuraakkosilla huutamista, mutta sanat sopivat henkilöhahmojen suuhun: 
<< "Me selviämme tästä, mutta me selviämme tästä vain olemalla kamalampia hirviöitä kuin ne ovat! Tajuatko? Sääntöjä ei enää ole! Ei ole mitään filosofiaa, ei jaloutta, ei armoa. On vain me ja ne. Ja ainoa mitä ne haluavat tehdä, on syödä meidän sisuksemme! Joten meidän on vittu pakko syödä ne! Meidän pitää pureskella ne ja sylkeä ne ulos, jotta me selviämme tästä. Tai muuten ammun reiän tähän vitun sekaisin olevaan maailmaan! Tajuatko sinä, mitä minä sanon? TAJUATKO SINÄ MITÄ MINÄ SANON?" >>  (s. 116) 
Kuvernöörin nousu on kirjasarjan aloitusosa, mutta se toimii myös itsenäisenä teoksena. Kirjassa seurattu tarina saapuu lopussa eräänlaiselle päätepysäkille, vaikkei sarjakuvien aikajatkumoa vielä saavutetakaan. Romaani syventää The Walking Deadin Kuvernöörin hahmoa uskottavasti ja on lisäksi mukaansatempaavaa zombikauhua. Kuvernöörin nousu ei kenties tavoittelekaan mitään kaunokirjallisesti turhan kunnianhimoista, mutta lopputuloksena on tasapainoinen yhdistelmä veristä toimintaa ja traagista ihmiskuvausta ja juoni säilyy loppuun asti yllättävänä. 

 
 Alkuteos: The Walking Dead: Rise of the Governor (2011). 
 Suom. Marika Saastamoinen.  Like 2014. 361 s.
 
  • Luettu helmikuussa 2014. 



Arvosana: 4 / 5

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Roger Zelazny: Kujanjuoksu

eli mutanttigilaliskoja ja muita ydintuhon ihmeitä.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.


Minulla on taipumusta tykästyä kahdenlaisiin kirjoihin: todella sekaviin ja todella yksinkertaisiin. Roger Zelaznyn Kujanjuoksu ei ole sekava. Pelkistetyimmillään se on tiivistahtinen tarina henkipatosta suorantoiminnanmiehestä Hell Tannerista, joka lähtee armahduspaperit taskussaan suorittamaan mahdotonta tehtävää eli matkaa ydinsodan kärventämän Pohjois-Amerikan rannikolta toiselle.

Hornankujaksi kutsuttu reitti maanosan halki on ihmiselämälle kertaheitolla vieraaksi muuttunutta ympäristöä: aavikon gilaliskot ovat mutatointuneet hirviömäisiin mittoihin ja ilmakehää raidoittavat myrskytuulet syytävät niskaan haikaloja. Kujalla henkensä kaupalla matkaavat joutuvat varomaan täysin käsittämättömiä ja ennalta arvaamattomia asioita. Siltä osin kirja toi minulle mukavalla tavalla mieleen esimerkiksi Dmitri Gluhovskin Metro-kirjojen maailman, vaikkei tunnelma ollutkaan yhtä intensiivinen – kyllin jännittävä kuitenkin minua viihdyttämään.

Päähenkilön matkan lomassa lukijalle tarjotaan lyhyitä kuulumisia myös matkan määränpäästä, ruton runtelemasta Bostonista. Ilman niitä matkan tarkoitus, lääkkeen kuljettaminen ja puolen ihmiskunnan pelastaminen, voisikin jäädä etäiseksi ja vaikuttaa liian läpinäkyvästi vain tekosyyltä rymistellä halki maanosan.

Tuhoutuneen ympäristön lisäksi myös tarinan kuvaama ihmisluonto on ensisilmäykseltä karua: hyviin tekoihin kysytään syytä, mutta keljusti saattaa kuka hyvänsä toimia aivan syyttä suotta. Heti alussa lukijalle tehdään jopa alleviivaavan selväksi, että muut ihmiset pitävät Tanneria varsinaisena ihmissaastana. Yhtä selväksi käy, että vastenmielisyys on molemminpuolista. Tanner suosii kovia otteita, jollei muutoin niin pitääkseen yllä moottoripyöräjenginsä mainetta.

Sukkelasanainen Tanner osaa suhtautua erehtymättömällä itseironialla harteilleen aseteltavaan sankarinviittaan ja totisen toiminnan ohessa pilkahteleekin myös hykerryttävää huumoria. Samoin rosoiseen haavemaailmaan vaipuvat tuumaustauot sekä ihmeentuntuiset maisemakuvaukset ovat luonteva osa Zelaznyn tekstiä ja tuttuja esimerkiksi Amberin kronikat -sarjasta, vaikkei tuumailuun ja kuvailuun jäänytkään tässä tarinassa aikaa kuin yksittäisten hetkien verran.

Lopulta matka päähenkilön korvien välissä muodostuu vähintään yhtä merkittäväksi kuin hänen kulkemansa matka länsirannikolta itään. Lukijan niin halutessa tarinan sisältö antaa aineksia välitöntä toimintaa syvällisempiinkin pohdintoihin, muttei sellaisia vaadi. Pohdiskelussaan kannattaa myös olla nopea, sillä kirja on lopussa nopeammin kuin arvaakaan.

Kaikkinensa pidän Kujanjuoksua kursailemattoman mukavalukuisena tarinana.  


Alkuteos: Damnation Alley (1969).
Suom. Leena Peltonen. Book Studio 1990. 172 s. 
 
  • Luettu syyskuussa 2013.

Arvosana: 5 / 5

Leena Krohn: Hotel Sapiens

eli moraalikasvatusta ja ihmiskunnan kohtaloita valvotuissa olosuhteissa.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.


Hotel Sapiens  ja muita irrationaalisia kertomuksia on Leena Krohnille tuttuun tapaan laajojen ajatusten teos, joka vaatii myös lukijansa mukaan ajatustyöhön. Lukijan painotuksista riippuen kirja on mahdollista lukea esimerkiksi ekologisen teemansa kautta, maailman hätähuutona, tai vaikkapa ihmisyyden puolustuspuheena. 

Tarinan puitteet ovat kutkuttavat. Jonkinlaisen katastrofin myötä ihmiskunnan yhteinen maailma on kutistunut yhden hotellin kokoiseksi. Hotel Sapiens on ihmisten evakuointikeskus tai säilytyspaikka. Maitomainen sumu eristää hotellin muusta maailmasta ja mykät nunnilta näyttävät koneet valvovat ihmisasukkeja, kenties viimeisiä koko maailmassa.

Kirjan maailmassa synteettinen evoluutio on ottanut ohjat omiin käsiinsä. Hotellia ja kukaties koko maailmaa hallitsee Kaitsijoiksi kutsuttu itsenäistynyt tekoäly, jolle on kehittynyt eettinen intuitio eli omatunto. Moraaliselta tasoltaan koneet ovatkin menneet luojiensa ohitse ja ottaneet tehtäväkseen valvoa ja kasvattaa ihmisiä, varsin omintakeisin keinoin. Kaitsijat pyrkivät kasvattamaan ihmisholhokkejaan esimerkiksi luomalla asukkaiden kuultaviksi ennallistuksia entisaikojen suurista ajattelijoista. Mainitut nimet ja ulkoiset tunnuspiirteet voivat olla lukijalle tuttuja, mutta ajatukset ennenkuulumattomia.

Kirjan esittämä tulevaisuusvisio on aavistuksenomainen mutta voimakas. Maailman tuho esitetään itsestäänselvyytenä ja selitettynä vain hyvin ylimalkaisilla ekokatastrofiin viittaavilla merkeillä, jotka nykylukija kuitenkin tunnistaa. Kuten kirjassa sanotaan:
”Tiesimmehän me, ainakin monet meistä, että ennen pitkää --".
Tarinahenkilöt eivät tiedä, onko muuta maailmaa enää edes olemassa. Hotellin ulkopuolinen maailma näyttäytyy ihmisten pelkojen ja toiveiden kohteena, jolta täytyy suojautua hotelliin mutta jota myös kaivataan. Tai kenties maailma on aivan ennallaan? Ainakin minut Hotel Sapiens herätti miettimään, onko nykyajan ihminen jo liiaksikin alistunut ja lamaantunut ajatukseen maailmaa ja ihmisiä ennemmin tai myöhemmin kohtaavasta tuhosta.

Kirjan sanoma on kiintoisan kaksijakoinen: kirja vaikutti sekä ruoskivan että ylistävän ihmislajia. Tarinasta käy ilmi, että ihminen on moraalisesti kykenemätön elämään, eikä osaa tehdä kuin kohtalokkaita virheitä toisensa perään, kunnes koko maailma on mennyttä. Toisaalla taas todetaan ihmisyyden sinänsä olevan arvokasta. Ihmisillä on oikeus valita myös väärin ja näin erottua erehtymättömistä koneista.

Kirjan luvut esittelevät hotellin asukkaita ja heidän entistä elämäänsä. Lukujen minä-kertojat vaihtelevat, eikä aina voi edes tietää, kuka yksilöistä on äänessä. Kertojia voinee myös pitää jokseenkin epäluotettavina ja heidän tarinoistaan on mahdotonta tietää, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Yhdessä he kaikki edustavat ihmiskuntaa ja sen jaettua kohtaloa.

Kirjassa on minimaalisesti varsinaisia tapahtumia, enemmänkin esitellään erilaisia ajatuksia. Lukiessa minua vaivasi tunne, että kirjassa on näennäishahmoja ja -tapahtumia - henkilöt ja tapahtumat ovat tarinassa mukana vain johdattelemassa lukijaa joidenkin ajatusten äärelle – vaikkei tämä tunne ollutkaan yhtä voimakas kuin Krohnin edellistä teosta, Valeikkunaa, lukiessani. Pohdittavat teemat myös laajenevat jälleen varsin maailmoja syleileviksi, kuten elämä ja kuolema. Laajojen teemojen teoksesta lukijan on itse valittava, millaisena kirjan sisällön ja sanoman lukee. Parhaimmillaan kirjan lukeminen on älyllisesti aktivoivaa ja kiehtovaa, mutta lukija saattaa myös jäädä ajatustensa kanssa yksin pohtimaan, onko sittenkään saavuttanut sitä symbolitason syvyyttä, joka välillä näennäisen päämäärättömissäkin tapahtumissa tuntuu väijyvän.

Lopun tunnelma on erilainen kuin muun tarinan perusteella olisin odottanut. Lukiessa vaikutti välillä, ettei lukujen järjestyksellä ollut suurtakaan merkitystä, mutta mikäli kirja olisi päättynyt johonkin toiseen lukuun, olisi tarina ollut aivan toisenlainen. Lukijan tehtäväksi jää miettiä, mihin kysymykseen tai juonenkulkuun loppu tarjoaa vastauksen, mutta vastaus se epäilemättä on.
 
Teos 2013. 163s.
 
  • Luettu lokakuussa 2013.
  • Finlandia-ehdokas 2013.

Keskustelu Risingin foorumilla.


Arvosana: 4 / 5
 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (Aigi-saaga, #1)

eli saamelaista kulttuurilähetystyötä fantasian muodossa.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.


Ante Aikion Jänkäjärven syöverit tutustuttaa lukijaansa saamelaiseen muinaisuskoon noidaksi mielivän Aigi-nuorukaisen seikkailujen avulla.

Kirjan päähenkilö Aigi on saamelaisnuorukainen, mahtavan lentonoita Vuolabin viimeinen elossa oleva jälkeläinen. Hänellä on läheiset välit haltijakansoihin ja heitä auttaessaan hän päätyy toistuvasti vauhdikkaisiin seikkailuihin, joissa hänen rohkeuttaan ja neuvokkuuttaan koetellaan. Seikkailuillaan Aigi oppii tarvittavia taitoja ja tietoja tullakseen jonain päivänä esi-isänsä kaltaiseksi suurnoidaksi. 

Kirja alkaa verkkaisesti. Aluksi esitellään tarinassa esiintyvät taruolennot sekä maailman rakennetta, jotka samat asiat toistetaan vielä myöhemmin tarinassa. Olennoista on myös neljä kaunista väripiirrosta. Tarumaailman esittelyn jälkeen seuraa vielä selostus, kuinka Aigi päätyi aikoinaan kasvatiksi myyttiseen Saivonmaailmaan, vaikka varsinaisissa seikkailuissaan Aigi onkin jo varttunut ja palannut ihmisten maille. Ensimmäinen kahdesta ”varsinaisesta” seikkailusta on napakka, tarinaperinteitä kunnioittava kertomus vuoden ensimmäisestä auringonsäteestä kisaamisesta. Jälkimmäinen, loput eli suurimman osan kirjasta kattava seikkailu on kertomus Aigin lapsuudenystävän, Risten-nimisen gufihtarneidon pelastamisesta. Jos päämääränä olisi pelkästään ystävän pelastaminen, saattaisivat seikkailun moninaiset vaiheet tuntua jopa turhauttavilta. Sen sijaan tulevan noidan kasvukertomuksen näkökulmasta juoni on hyvin jaksotettu. Juonenkäänteet myös noudattavat tarinan mytologisen maailman lainalaisuuksia: esimerkiksi tärkeitä tietoja saadakseen on tehtävä lovimatka.

Pitkällinen uskomusmaailman ja muun elämänmenon esittely vuorostaan tulee ymmärretyksi, kun kirjaa tarkastelee vetoomuksena saamelaisen kulttuuriperinnön puolesta. Kuten kirjailija jälkisanoissaan sanoo:
”Toivottavasti Aigi-saaga saa omalta osaltaan sinut kiinnostumaan saamelaisesta muinaisuskosta.”
Paikoin halu kertoa mahdollisimman paljon pohjoisen elämästä on tarinalle jopa rasite, tekstin sävyn muuttuessa turhan luennoivaksi. Toisaalta kirjan avoimen opettavaisessa otteessa on jotain kunnioitusta herättävää ja vastoinkäymisetkin kasvattavat Aigia henkisesti. Tarina opettaa lukijalle muun muassa elämänasennetta: oma kohtalonsa ja paikkansa maailmassa on hyväksyttävä ja asiat otettava kuten ne annetaan, tyynesti ja turhia murehtimatta:
”Kukaan meistä ei ole vallitsevaa maailmaa suurempi.”
Tekstissä käytetään joitain Lapin elämään liittyviä sanoja, joista on koottu loppuun lyhyt sanasto. Oman tunnelmansa tarinaan antaa tapa käyttää saamenkielisiä paikannimiä: siten Inari-järvikin on tarinassa Anar-järvi. Toisaalta tekstissä on myös kuluneita ja tarinamaailmaan kenties epäsopivia kielikuvia, esimerkiksi jotain tapahtuu ”niin nopeasti, ettei kukaan ollut ehtinyt kissaa sanoa”.  Myös murteen käyttö dialogista hämmensi, sillä pelkästään yksi henkilöhahmoista puhuu selvästi murtaen. Miksi juuri kyseinen hahmo?  

Kirjan ympäristökuvaus on tarkkaa, mutta itse olisin nauttinut maalailevammasta kuvailutyylistä. Olen tottunut myös tunnepitoisempaan ja välittömämpään henkilökuvaukseen ja päähenkilö tuntuikin pitkään kovin etäiseltä. Aigista kerrotaan aluksi kuin sankarista keskittyen hänen tekoihinsa ja jännittäviin tapahtumiin. Lisäksi kerrontatyyli antaa henkilöhahmojen ajatuksista hyvin analyyttisen vaikutelman: tilanteessa kuin tilanteessa henkilöt, mukaan lukien Aigin Njaiti-ajoporo, mietiskelevät, suunnittelevat ja tekevät päätöksiä. Jälkimmäinen seikkailu onneksi paljastaa päähenkilöstä henkilökohtaisempia puolia ja koin tutustuvani häneen paremmin. En olisi alun perusteella uskonut, mutta lopulta nautin eniten tarinan ihmissuhdekuvauksesta, jossa on varsin realistista haikeutta.

Minua häiritsi aluksi, että tarinan hahmot vaikuttivat jakautuvan mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin, päivä- ja yöpuolen edustajiin. Mieluisan poikkeuksen tekevät noidat, jotka voivat alkujaan olla hyviä eläväisiä mutta katkeroituessaan sortua julmuuksiin ja vuosituhansien mittaisiin kostonkierteisiin. Myös joidenkin ”pahojen” olentojen vaikuttimille osoitetaan tarinan aikana ymmärrystä: otukset vain haluaisivat saada päähenkilöstä itselleen maittavan aterian.

Lukijan ei tarvitse etukäteen tuntea saamelaiskulttuuria ja -muinaisuskoa, sillä kirja kyllä esittelee niitä siinä määrin kattavasti ja kerraten, että tarinassa pysyy vaivatta mukana. Riittääkin, että aihealueesta on sen verran kiinnostunut, että tulee tarttuneeksi tähän kirjaan. Tämän kirjan luettuaan Lapin uskomusperinteestä ammentavaa lisälukemista saa esimerkiksi Samuli Paulaharjun kirjasta Tunturien yöpuolta (arvosteluni). Myös Aigin seikkailuille on ilmeisesti suunnitteilla jatkoa ja hyvä niin, sillä tämä kirja vaikutti vasta tutustumiskäynniltä Aigin maailmaan.  
 
 
Goranus & Texthouse 2013. 219 s.

  • Luettu syyskuussa 2013.

Arvosana: 3 / 5

 

Ilkka Auer & Antti Jokinen: Kalmattaren kirous (Nicholas North, #1)

eli seikkailumatkailua pohjoisissa mielikuvitusmaisemissa.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

 
Ilkka Auerin ja Antti Jokisen yhteistyönä syntynyt Kalmattaren kirous on suunnattu nuoremmille lukijoille kuin olin etukäteen ajatellut. Olisin itse nauttinut tämän kirjan lukemisesta eniten joskus alakouluikäisenä, samoihin aikoihin kun luin ensimmäistä kertaa esimerkiksi C. S. Lewisin Narnian tarinat.
 
Tarina on heti alusta alkaen varsinaista mielikuvituksen lentoa ja uudet yllättävät seikkailut seuraavat toisiaan jatkuvalla röykytyksellä. Nopeatempoisuus ja episodimaisuus varmasti pitävät yllä nuortenkin lukijoiden mielenkiintoa, mutta tekevät juonesta valitettavasti myös rikkonaisen: uudet tapahtumat vaikuttavat usein melko irrallisilta. Jollen olisi lukenut ja muistellut kirjan takakantta, olisi kestänyt kauan, ennen kuin olisin saanut kiinni niin sanotusta pääjuonesta. Toisaalta myöskään päähenkilöt eivät vielä matkalle lähtiessään tienneet, millaiseksi matkan määränpää muodostuisi, joten kenties lukijankaan ei tarvitse sitä tietää.

Tarinan päähenkilö, Nikolas-poika, saa kohdatakseen monenlaisia koettelemuksia. Tarinan alkupuolella hän suhtautuu toisiin henkilöihin usein varautuneesti ja pilkallisesti, eikä hän omien sanojensa mukaan haaveile muusta kuin rikastumisesta. Tarinassa mainitaan myös, että Nikolasta vainoaa kirous, joka aiheuttaa epäonnea hänen läheisilleen. Tämä kirous ei kuitenkaan mielestäni näkynyt kylliksi tarinan tapahtumissa. Muut keskeiset henkilöt jäivät melko yksiulotteisiksi: Siili-ihminen Hessi on arka ja alati nälkäinen, keijusiipinen Sara-tyttö on kaunis ja kipakka. Oma suosikkihahmoni on omalaatuinen samaanisoturi Väinämöinen, joka vaikutti monipuolisimmalta persoonallisuudelta. Myös Kalmatar hoiti lumikuningattaren osansa kunnialla.

Nikolas ennättää varttua ja viisastua tarinan aikana, vaikkei kehitys ollutkaan täysin realistista. Mikäli lukija karsastaa esimerkiksi tarinoita, joissa kokematon nuorukainen muuttuu raavaaksi sankariksi heti saadessaan miekan käteensä, saattaa tämä kirja saada nikottelemaan. Monella muullakin henkilöhahmolla on runsaasti mahdollisuuksia kehittyä kirjasarjan seuraavissa osissa.

Dialogi on hyvin värikästä, välillä jopa ylilyövän vitsikästä. Etenkin eräs henkilöhahmoista toisti humoristisia manauksiaan lähes kyllästymiseen asti.

Tarinaan on lainailtu aineksia Kalevalasta ja suomalaisesta kansanperinteestä, mutta myös muualta maailmalta. Esimerkiksi rähisevät, ryyppäävät ja sankarikuolemaa kaipaavat "kalevanpojat" ovat ilmettyjä tusinaviikinkejä. Kalevanpoikien lisäksi kirjan maailmassa asustaa koirankuonolaisia, hiisiä, keijuja ja monia muita tarumaisia olentoja.

Tarinan kuvailema myyttinen maailma on visuaalisesti vaikuttava. Maisemaa koristavat jättimäiset puut, jäävuoret ja muut ihmeet. Ympäristönkuvaus alkoi kuitenkin nopeasti toistaa itseään: jos jossain paikassa esimerkiksi oli pääkalloja, oli siellä pääkalloja sitten joka käänteessä. Tarinan maailmaa kuvaavasta kartasta olisi ollut lukijalle apua, sillä nyt oli vaikea hahmottaa paikkojen sijainteja suhteessa toisiinsa tai päähenkilöiden seikkailureitin kulkua. Paikkojen lisäksi erityisesti henkilöhahmojen vaatetus oli näyttävää: esimerkiksi sammalviittoja ja hauennahkapanssareita.

Kirjan loppu keskittyy yllättävänkin paljon pohjustamaan trilogian seuraavan osan tapahtumia. Toivottavasti sellainen osa joskus ilmestyy, sillä muutoin Nikolaksen tarina jää pahasti kesken.

Aloitusosansa perusteella Nicholas North -trilogia ei ole mikään samanlainen kotimaisen fantasiakirjallisuuden merkkitapaus kuin Auerin Lumen ja jään maa -sarja aikoinaan, mutta ainakin nuoremmille lukijoille se voi olla vetävää fantasiaseikkailua.

 
Otava 2013. 256 s.
 
  • Luettu elokuussa 2013.

Arvosana: 2 / 5

Stefan Spjut: Staalo

eli peikkoja ruotsalaisittain.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Peikot ja erityisesti staalot olivat suurin syy, miksi kiinnostuin ruotsalaisen Stefan Spjutin kirjasta, ja siltä osin Staalo jopa ylitti odotukset. Reilun 700 sivun tarina oli paikoitellen hurmaavan omalaatuinen, mutta myös tyhjäkäyntiä on paljon.

Kirja tekee saman kuin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi aikoinaan: kirjoittaa peikot osaksi paikallista luontoa. On kuin pääsisi oikeasti näkemään vilauksen jostain vieraasta olentolajista. Näitä olentoja kutsutaan kirjassa saamelaista kansanperinnettä mukaillen staaloiksi, välillä puhutaan maahisista tai tontuista, mutta useimmiten käytetään yleisempää peikko-nimitystä. Kirjassa esiintyviä peikkoja ei voi luokitella inhimillisin termein pelkästään lempeiksi tai ilkeiksi olennoiksi, vaan ne pysyvät sopivasti peikkomaisen käsittämättöminä. Tarinan suuria arvoituksia onkin, mitä ne oikein haluavat ihmisistä.  

Tarina on aiheeltaan synkkä: kirjassa selvitetään paitsi peikkojen olemassaoloa myös niiden yhteyttä lastensieppauksiin. Lapsen läheisten ja esimerkiksi median suhtautuminen sieppaukseen on kuvattu uskottavasti, mutta erityisen kiinnostavaa on, että tarinassa esitetään myös lapsen itsensä ja hänen sieppaajiensa näkökulma. Puheenvuoron saavatkin myös henkilöt, joiden tekoja ja ajatuksia lukija saattaa pitää pahoin vääristyneinä. Syyllisen ja uhrin välinen raja on kuitenkin häilyvä.

Kirja alkaa kertomuksella äidin ja hänen pikkupoikansa mökkireissusta, jonka tapahtumat sekä he että lukija ymmärtävät vähitellen tavallista oudommiksi. Kirjan aloitusosuus onkin todella tunnelmallinen, jopa mystinen. Aloitusosan jälkeen kirja muodostuu lyhykäisistä luvuista, joiden näkökulmahenkilöt vuorottelevat. Yksi näkökulmahenkilöistä on Susso Myrén, toinen hänen äitinsä Gudrun ja kolmas Seved-niminen mies.

Myrénien perhe kokee tehtäväkseen tutkia ja paljastaa peikkojen olemassaolo. Peikkokutsumus on saanut alkunsa edesmenneen isoisä-Myrénin ottamasta ilmakuvasta, jossa sattumalta näkyi tunnistamaton olento, kenties peikko. Tuosta peikkokuvasta on muodostunut myöhemmillekin sukupolville sekä häpeän- että ylpeydenaihe. Gudrun pelkää, että perheen pyörittämän matkamuistomyymälän liiketoiminta kärsisi, mikäli ihmiset saisivat tietää Gudrunin isän uskoneen satuolentoihin. Gudrunin tytär Susso sen sijaan uskoo äidinisänsä onnistuneen ikuistamaan ilmakuvaansa aidon peikon ja haluaa sen myös todistaa. Hän on perustanut peikkohavaintoja varten nettisivut ja kerännyt tietoa kryptozoologiasta, olemassaololtaan kiistanalaisten otusten tutkimuksesta.

Omaa lukukokemustani häiritsi, että pidin erään näkökulmahenkilön lukuja huomattavasti mielenkiintoisempina kuin kahden toisen, mikä sai nämä viimeksi mainitut vaikuttamaan jopa jännitystä latistavilta. Myös ajan kulumista lukujen välillä oli vaikea arvioida ja samojen asioiden hoitaminen usean luvun ajan antoi tapahtumista junnaavan vaikutelman. Mielenkiintoisimpina pitämistäni luvuista pidin onneksi paljon. Ne olivat puhdasveristä kummuutta, jossa lukija viskataan suoraan käsittämättömien asioiden ja toimintasääntöjen keskellä.

Loppua kohden juoni vähitellen tiivistyy, vaikkei aivan toivomallani tavalla. Kirjan loppupuoliskolla osa päähenkilöistä matkustaa ympäri Ruotsia seuraten hataria vihjeitä kuin Aku Ankan klassisissa aarteenmetsästystarinoissa konsaan. Loppu jättää ilmaan kutkuttavan pahaenteisiä aavistuksia, mutta minusta lukija olisi ansainnut mittavan tarinan jälkeen vähemmän avoimen lopun. Lukija suljetaan tylysti tarinan ulkopuolelle juuri, kun Susson tutkimukset ovat johtaneet mullistavaan löytöön. Olisin äkisti halunnutkin lukea vielä jokusen sata sivua lisää…

Tarinan syrjäiset tapahtumapaikat luovat sopivan ahdistavan tunnelman: pakoon ei pääse. Etenkin kirjan alkupuoliskon tapahtumat sijoittuvat pohjoisimpaan Ruotsiin, Kiirunan kuntaan, jonka elämää turistilaumoineen kuvataan uskottavasti. Tarinassa esiintyy myös oikeita ruotsalaisia henkilöitä, kuten itseoikeutetusti satutaitelija John Bauer. Luontokuvausta oli kirjassa vähemmän kuin olin alun perusteella olettanut, jollei jatkuvaa lumisadetta lasketa. Tapahtumien sijoittuminen joulunaikaan luo aivan oman tunnelmansa, joka toi hetkeksi mieleen jopa Rare Exports -elokuvan.

Spjutin vahvaa aluetta on paitsi taruolentojen henkiinherättäminen ja kummallisuudet myös arkielämän realistinen kuvaus. Tarinassa on hienoja hetkiä, joissa pysähdytään jonkin arkipäivän ihmeen, kuten voimalinjojen huminan, ääreen. Kirjailija myös kuvailee ympäristöä todella tarkasti luetellen lukuisia henkilöhahmojen havainnoimia esineitä. Tyyli voi lukijasta riippuen tuntua joko mukaansatempaavalta tai kyllin moneen kertaan toistuessaan puuduttavalta.

En ollut tyytyväinen kirjan suomennokseen. En ole tutustunut alkuteokseen, mutta paikoin vaikutti, että käännös on pyritty tekemään turhankin sanasta sanaan sujuvuuden kustannuksella, esimerkiksi: ”Silloin häntä tönäistiin toistamiseen, kädellä joka pitelee muovikassia, jonka pohjalla oleva maitotölkki on viilentänyt.” Myöskään dialogi ei ollut luontevinta mahdollista. Suomalaisversion kansi sen sijaan on upea.

Kärsivälliselle lukijalle Staalo tarjoaa vähintäänkin aimo annoksen peikkomytologiaa.
 
 
Alkuteos: Stallo (2012).
Suom. Taina Rönkkö. Like 2013. 722 s.
 
  • Luettu heinäkuussa 2013.

Arvosana: 3 / 5

Max Brooks: Sukupolvi Z

eli Zombikirja isolla Z:lla.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Max Brooksin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat  (suom. myös World War Z: Zombisodan aikakirjat) on eräitä suosikkikirjojani, joten tätä arvostelua voinee pitää hyvin puolueellisena. Toisaalta se toivottavasti kertoo, miksi kirja on yksi suosikeistani.  

Kirja koostuu "haastatteluista", joissa eri kertojahahmot muistelevat kokemuksiaan zombisodaksikin kutsutusta ihmiskuntaa todennäköisesti joskus 2000-luvun alussa kohdanneesta zombivitsauksesta. Homman juoni lyhykäisesti: jokainen zombin pureman saanut henkilö muuttuu jonkin ajan kuluttua zombiksi eli lähtee leuat louskuen ja vaikertaen rahjustamaan itselleen lihaa purtavaksi - eikä pysähdy, ennen kuin joko ajan mittaan hapertuu ja hajoaa tai joku saa zombin tuhotuksi. Siis mikäli jäljellä on enää yhtään ihmistä zombia tuhoamassa.

Ensimmäisten lukujen kertomukset kuvaavat zombien ilmestymistä mielenkiintoisesti kuin minkä hyvänsä tautiepidemian syntymistä ja riistäytymistä maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Sikäli tarinaa voisi verrata eräisiin vampyyritarinoihin, joissa ”vampyyrit” kuvataan jonkin viruksen saastuttamiksi henkilöiksi. Vähitellen tarinoiden painopiste siirtyy kirjan kannalta paljon oleellisempaan seikkaan: kuinka saada listityksi mahdollisimman suuri määrä epäkuolleita tulematta itse tartutetuksi. Etenkin siltä osin Brooksin aiempi teos Zombi: Taistelijan opas lienee toiminut hyvänä taustatyönä tälle kirjalle.

Kirjailija on rakentanut tarinansa kaikkinensa huolella ja tarkastelee tapahtumia yllättävistä ja mielenkiintoisista näkökulmista, esimerkiksi avaruusasemalta käsin. Eniten huomiota kiinnitetään ymmärrettävästi kirjailijan kotimaan eli Yhdysvaltain tapahtumiin, mutta muukin maailma on kiitettävästi huomioitu. Ääneen pääsevät niin valtionpäämiehet kuin tavalliset kansalaisetkin. Kun kertomuksissa on vieläpä runsaasti viittauksia toisiinsa, syntyy kaikista yksittäisistä osasista vakuuttava kokonaisvaikutelma, että kirja todellakin olisi kattava katsaus maailmanlaajuisista ja sivumääräänsä paljon suuremmista tapahtumista. Zombisota luo omat legendansa.

Kirjailijan käyttämä kieli on hyvin värikästä ja antaa kertojahenkilöiden muistelmille mukavasti eloa. Myös suomentaja on tehnyt kerrassaan loistavaa työtä. Osa kertojahenkilöistä esiintyy kirjassa vain yhden luvun verran, toiset jatkavat sujuvasanaista tarinointiaan halki kirjan. Tällainen pitkäaikaisempi tuttavuus on esimerkiksi rempseä Todd Wainio, suomalaistaustainen zombisodan veteraani. Muutoin Suomen mainitseminen takakansitekstissä on mielestäni liioiteltua: yksikään tarina ei sijoitu Suomeen. Suomentaja kylläkin on onnistuneesti ujuttanut mukaan maininnan esimerkiksi Muumi-animaatiosta.

Luvut toimivat kohtalaisesti myös ikään kuin itsenäisinä novelleina, koska useiden loppuun on rakennettu jokin yllättävä jippo, joka saa näkemään juuri lukemansa tekstin uudessa valossa ja antaa kullekin ihmiskohtalolle syvyyttä. Jotkin luvuista tuntuivat toisia pitkäveteisemmiltä lukea, mutta laajensivat silti kokonaiskuvaa. Oma suosikkini taisi olla kertomus kiinalaisen ydinsukellusveneen miehistön seikkailuista zombien saastuttamilla merillä. Myös monet muut kirjan kohtaukset ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, samoin kuin kirjan kokonaistunnelma.

Kyseessä ei ole sen sortin kauhukirja, joka pyrkisi säikäyttelemään lukijaansa. Missään vaiheessa kirjaa lukiessa ei varsinaisesti edes pelottanut. Arvatenkin tämä johtui siitä, että kaikki kertojahenkilöt olivat zombisodasta henkiin jääneitä eli heidän selviytymistään ei joutunut enää jännittämään. Esimerkiksi kukaan kertojista ei myöskään ollut joutunut seuraamaan lähimmäisensä sairastumista ja tappamaan häntä. Hetkellisen shokeeraamisen sijasta kirjan tarinat ovatkin kiihkottomia dokumentteja ihmiskunnan synkimmistä hetkistä. Kirjassa kuvataan esimerkiksi hirveitä moraalisia valintoja, joita ihmiset ovat joutuneet tekemään omasta ja kokonaisten kansakuntien puolesta.

Ennen kaikkea kyse on selviytymistarinoista ja "haastateltavat” ovat suurin osa enemmän tai vähemmän kohtaamiensa tapahtumien koulimia toimintasankareita, osa antisankareita, joihin sodan tapahtumat ovat jättäneet omat jälkensä. Käy varsin selväksi, että hengissä säilyminenkin on sinänsä lohdutonta ja kauheaa, mutta jollain tavalla he kaikki silti ovat löytäneet tavan ylläpitää toivoa ja elämää. Kaikki ne hiljaiseksi jäävät miljardit ihmiset, jotka eivät selvinneet, päättivätpä päivänsä sitten zombien hampaissa tai oman käden kautta, pääsevät tarinaan mukaan vain selviytyjien kertomuksissa. Kirjan "nykyhetkeen" ja ihmiskunnan kokeman tuhon laajuuteen päästään kurkistamaan lukujen alussa olevissa lyhyissä alustuksissa ja tarinoinnin sivuhuomautuksissa. Lukijan täytyykin osin itse oivaltaa tapahtumien koko kauheus ja päättää, selvisikö ihmiskunta lopultakaan zombisodasta vaiko ei.

Jotain teoksen saavuttamasta suosiosta kotimaassaan kertonee sen versioiminen elokuvaksi, joskin World War Z -elokuvassa zombit ja siten tapahtumat ovatkin perustavanlaatuisesti erilaisia kuin kirjassa. Myös elokuvan tunnelma on vähemmän synkkä kuin kirjassa. Englanninkielentaitoisille kirja on tarjolla myös taiten ääninäyteltynä äänikirjana, jota suosittelen, kunhan hankkii kuunneltavakseen uudemman eli koko kirjan kattavan version.

Sukupolvi Z on kuvaus ajasta, jollaisen kukaan ei toivoisi koskaan koittavan, sisältyi siihen zombeja tai ei. Samalla se on huolella rakennetulla spekuloinnillaan, näppärällä kerronnallaan ja ajoittaisella mustalla huumorillaan viihdyttävää luettavaa. Luin kirjan vuonna 2011 ja olen sen jälkeenkin useasti palannut lueskelemaan sen lukuja.

Mikäli zombiapokalypsi kiinnostaa, ei tätä kirjaa kannata ohittaa. Se saattaa seurata perässä.
 
 
Alkuteos: World War Z: An Oral History of the Zombie War (2006).
Suom. Helmi Keränen. Johnny Kniga 2011. 449 s.
 
  • Luettu vuonna 2011, luettu myöhemmin uudelleen sekä kuunneltu engl. äänikirjana. 

Arvosana: 5 / 5



Moira Young: Julma maa (osa #1)

eli astetta tylympi nuorisosankaritar.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.


Moira Youngin Julma maa ei itselläni kaikilta osin kolahtanut, mutta pidän kirjaa varsin ansiokkaana omassa lajityypissään, nuorille suunnattuna post-apokalyptisenä seikkailuna. Uskon, että sillä on kaikki edellytykset tehdä vaikutus lukijoihinsa.

Pidän tarinan parhaana antina omaleimaista alkupuoliskoa, jossa päähenkilö Saba lähtee Emmi-pikkusiskonsa ja kesyn Nero-korppinsa kanssa epätoivoiselle matkalle tavoittaakseen ryöstetyn kaksosveljensä. Saban matkasta lukiessaan voi vaikkapa miettiä, mikä lukijalle itselleen on tärkeintä maailmassa – ja mitä olisi tai toivoisi (tai kenties pelkäisi) olevansa valmis tekemään saadakseen sen takaisin.

Etukäteen olin epäileväinen, mahtaisiko Julma maa lunastaa nimensä asettamat odotukset, mutta tarinan maailma oli kuin olikin julma. Ympäristö on karua, elinolosuhteet ajoittain lohduttomat ja ihmishenki halpa, eikä suinkaan vähiten ihmishenkiä keräänny päähenkilön kontolle. Sen sijaan esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa tai edes sellaisen uhkaa ei tarinassa ilmennyt. Tarinassa esiintyvä yhteiskunta, huumekartellin ympärillä pyörivä valtajärjestelmä tuntui uskottavalta. Kaikkein mielenkiintoisimpana pidin miljöössä aina välillä esiintyneitä, ihastuttavan yllättäviä viittauksista entisaikojen sivilisaatioon eli meidän aikaamme – näitä viittauksia olisi voinut olla enemmänkin. 

Saban hahmo on mielestäni rohkea päähenkilövalinta, sillä lukijan ei kenties ole helppo samaistua häneen. Etenkin tarinan alussa Saba on tyly tosikko, jolle hengissä säilyminen ja tehtävän suorittaminen on kaikki kaikessa ja joka kohtelee toisia ihmisiä jopa ilkeästi. Täysin uskottava Saban hahmo ei valitettavasti ole: mielestäni hän tietää maailmanmenosta liikaa ollakseen elänyt koko ikänsä tapaamatta juurikaan muita ihmisiä kuin perheenjäsenensä, vain isänsä kertomien tarinoiden varassa. Oikeasti jäi häiritsemään: tuntevatko henkilöhahmot todellakin antiikin taruston niin hyvin, että osaavat noukkia sieltä kivoja nimiä hevosilleen?

Saban kaksoisveli Lugh jää tässä kirjassa vielä kovin etäiseksi. Vaikka Saba onkin etsimässä veljeään, nousi mielestäni jopa tärkeämmäksi kysymykseksi, löytääkö hän yhteyden pikkusiskoonsa Emmiin. Myös Emmin varttuminen on tarinan hienoimpia kehityskulkuja, joskin olisin olettanut hänen jo heti alkujaan olevan vähemmän lapsellinen.

Uusien henkilöhahmojen mukaantulo valitettavasti vie tarinalta osan sen omaperäisyydestä ja tunnelma väkisinkin kevenee, omaan makuuni liikaakin. Henkilöiden välinen huumori on hauskaa, mutta ventovieraat henkilöt asettuvat turhankin luontevasti osaksi hilpeää matkaseuruetta. Uusien toimijoiden tullessa mukaan tarina myös pääsee päähenkilön vastaväitteistä huolimatta paisumaan lähes maailmanpelastusmittakaavoihin. Olisin itse pitänyt kirjasta enemmän, mikäli tarina olisi pidetty yksinkertaisempana.

Kirjan tavallisuudesta poikkeava kirjoitustyyli, puhekielisyys, preesens ja repliikkimerkkien puute, tekivät tekstistä elämyksellisen, aivan kuin Saba itse todellakin reaaliajassa kokisi tapahtumia. Olisin pitänyt kirjaa huomattavasti vähemmän mielenkiintoisena, mikäli se olisi kirjoitettu vähemmän epätavallisesti.

Kirjailija on onnistunut luomaan tarinaan todella jännittäviä kohtia, jotka koukuttivat lukemaan. Paikka paikoin juoni tosin etenee liiankin näpsäkästi ja onnekkaita yhteensattumia tuntuu riittävän. Myös romantiikalle on tarinassa omat hetkensä jopa siinä määrin, että loppupuoliskolla kirjaa flirttaillaan minkä hengissäsäilymiskamppailulta vain suinkin ennätetään. Mielestäni oli kyllä tehty liiankin ilmeiseksi, kuka olisi Saballe tarkoitettu poika... Söpö poika, ei siinä mitään.

Kyseessä on trilogian avausosa, mutta Julman maan voi lukea myös itsenäisenä teoksena ja hyvin pienin muutoksin siitä olisi sellaisen saanutkin. Selkeäksi koukuksi seuraavaan osaan ei nähdäkseni jäänyt kuin erään salaperäisen sivuhenkilön mahdollinen jälleennäkeminen. Samoin jotkin tarinan alun teemoista jäivät lopussa käsittelemättä, esimerkiksi: onko ihmisten kohtalo tähtiin kirjoitettua vaiko ei. Selvinnee sitten seuraavissa osissa.

 
Alkuteos: Blood Red Road  (2011).
Suom. Tarja Kontro. Otava 2013. 383 s.

  • Luettu heinäkuussa 2013.

Keskustelu Risingin foorumilla.

 
Arvosana: 3 / 5

 

Simon Lelic: Laitos


eli institutionaalista pahuutta hyvässä tarkoituksessa.


Kirja Risingshadow:n tietokannassa.


Tärkein asia ensin: Mitä vähemmän Simon Lelicin kirjasta Laitos ennen lukemista tietää, sen parempi. Eniten Laitoksesta nimittäin nauttinee, kun sitä saa lukea kuin kiehtovaa arvoitusta ja kysellä samoja kysymyksiä kuin päähenkilötkin: Miksi hammaslääkäri Arthur Priestley ja joukko muita ihmisiä on suljettu salaperäiseen laitokseen?  

Laitoksen tarkoitusperän jotensakin selvittyä voikin alkaa pohtia, onko sen olemassaolo mielekästä. Oliko ihmisten sulkeminen tähän laitokseen tarpeellista? Saavutettiinko suurempi hyvä; kuinka suuri määrä vallanpitäjien mielivaltaa on hyväksyttävissä? Tarinan tapahtumat kuvastavat onnistuneesti epäonnistunutta päätöksentekoa, joka saattaa lähteä liikkeelle hyvistä aikomuksista, mutta lopulta on epäselvää, kuka enää hallitsee kokonaisuutta. Päättäjät alkavat pelätä omia päätöksiään: harva uskaltaa tunnustaa, että tehdyt valinnat ja teot olisivat ehkä vääriä, koska muutoin niistä voisi joutua ottamaan vastuun. Eikä laitos ole asia, josta haluaisi olla vastuussa. 

Kirjan ”scifistisyys” on vähän kyseenalaista, koska periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua nykyaikaankin - mitä nyt kansalaistensa elämää kirjan kuvaamissa määrin kontrolloiva (britti)yhteiskunta lienee toivottavasti vielä dystopiaa.

Kirja antaa itsestään vaikutelman, että se kyllä haluaisi ottaa kantaa asioihin ja esittää ärhäkkää yhteiskuntakritiikkiä. Itselleni tuon kritiikin terävin kärki jäi valitettavasti hieman hämäräksi. Kirjan "sanoma" mitä ilmeisimmin on, ettei ketään saisi kohdella siten kuin ihmisiä kirjan maailmassa kohdellaan, mutta samalla halutaan kauhistuttaa sillä, että kelle hyvänsä (myös kaikin puolin "normaaleille" lukijoille) voisi käydä samoin. Yhtäältä kirja puhuu vähemmistöjen puolesta, ja itse pidin kovasti esimerkiksi Roarch-nimisestä sympaattisesta ns. vähemmistöhahmosta. Toisaalta moneen otteeseen korostetaan, kuinka juuri "lainkuuliainen" Arthur, syytön mies, joutuu mielivallan uhriksi ja väärin perustein tuomituksi laitokseen. Mutta jos Arthur oli syytön, olivatko sitten jotkut toiset laitoksen asukit muka häntä enemmän syyllisiä asemaansa?

Yhteiskunnallisen kritiikin sijaan nautin eniten kirjan pohdiskelevasta sävystä ja henkilöhahmoista. Moraalinen pohdiskelukin on toimivampaa yksilötasolla, henkilöhahmojen kohtaamissa päätöksissä. Näkökulmahenkilöt olivat niin laitoksen asukkaiden ja omaisten kuin henkilökunnankin joukosta.  Lähes jokainen kirjan henkilöistä joutuu ratkaisemaan, ketä on valmis suojelemaan, kenet uhraamaan, ja minkä tähden. Kerronta ei ole tapahtumissa jatkuvasti läsnä, vaan kokonaiskäsityksen laitoksen arjesta ja muiden asioiden etenemisestä saa yksittäisten, välistä vähäeleistenkin kohtausten kuvauksista. Laitoksen kurjat olot, esim. vesipula, tosin eivät kaikessa kurjuudessaan ole enää täysin uskottaviakaan. Henkilöhahmojakaan ei sinällään kuvailla paljoa, mutta nuo valikoidut kohtaukset ja luontevan nokkelasti sanaileva dialogi tekevät heistä lihaa ja verta. Heidän vierellään viivähti mieluusti hetkisen. Epäinhimillisestä yhteiskunnasta kertova kirja onkin parhaimmillaan mitä inhimillisin, eikä koskettavista hetkistä ainakaan omalta osaltani ollut pulaa. Välillä suorastaan tuntui, kuin koko kirja olisi yksiä pitkiä jäähyväisiä. 

 
Alkuteos: The Facility (2011).
Suom. Terhi Kuusisto. Like 2011. 357 s.

  • Luettu vuonna 2012.
Keskustelu Risingin foorumilla.

    Arvosana: 3 / 5





lauantai 8. maaliskuuta 2014

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta

eli kiroja ja kaihoa Lapin myyttisissä erämaissa.


Kirjan tiedot Risinshadow:n tietokannassa.

Tunturien yöpuolta: vanhoja tarinoita sisältää 15 Samuli Paulaharjun osin vanhahtavalla pohjoisen murteella kirjoittamaa tarinaa yliluonnollisten voimien sävyttämästä entisaikojen lapinelämästä. Tarinoiden henkiin herättämä pohjoisen elämä on armotonta ja yliluonnollinen maailma vielä armottomampi:
<< Sillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät. >>
 
Tarinat eivät rajaudu pelkästään Suomen Lappiin, vaan ulottuvat Jäämeren rannoille asti, joten poropaimentolaisten ja erämiesten lisäksi tarinoissa seikkailevat totiset merenkävijät. Tärkeässä roolissa ovat myös useasti pahansisuiset lapinnoidat. Esimerkiksi Kutturi ja Nakkula kertoo kahden noidan kamppailusta, jossa maineensa ja henkensä säilyttääkseen on toisen lähettämä paha lähetettävä aina takaisin entistä pahempana. Tarinoissa oli noitien osalta kenties liikaakin toistoa, sillä viimeistä tarinaa lukiessani aloin epäillä, että yhden äkämystyneen noidan tavattuani olen tavannut jo ne kaikki. 
 
Ennen kirjan lukemista toivoin pääseväni tutustumaan lappilaiseen uskomusperinteeseen, ja tämä toive täyttyikin. Lapin yössä liikkuu jos jonkinlaisia olentoja ja sijattomia sieluja: manalaisia, maahiaisia, staaluja, keijulaisia… Suurinta osaa niistä on pienen ihmisen syytä pelätä, mutta joitain kohtaan tunnetaan myös sääliä. Tarinoiden yliluonnollista puolta ei jätetä lukijan oman tulkinnan varaan, vaan yliluonnollinen ja sen olennot ovat tarinoissa yhtä todellisia kuin elävät ihmispäähenkilötkin. Lukiessa oppi luottamaan henkilöhahmojen vaistoon: mikäli he arvelivat jonkin yliluonnollisen olevan läsnä, oli lukijankin syytä jo aavistella pahaa. Tai esimerkiksi: jos joulun sanotaa olevan vaarallinen juhla, se sitä todellakin on. Tarinahenkilöiden arjessa sekoittuvat kristinusko ja alueen aiemmat perinteet varsin omaleimaiseksi sielunmaisemaksi, joskaan tarinat eivät jätä arvailujen varaan, mitkä mahdit vievät konfliktitilanteessa voiton.
  
Kiinnostavien aiheiden lisäksi tarinoita oli ilo lukea siksikin, että Paulaharju on taitava tarinoitsija ja kielenkäyttäjä, joka osaa tarinoissaan ottaa ja käyttää oman aikansa tunnelmanluontiin ja jännityksen nostattamiseen. Aivan omanlaisensa tunnelman luo Paulaharjun tarinoissaan käyttämä pohjoinen murresanasto. Lopussa on sanasto ”Oudoista sanoista”, mutta en sieltäkään löytänyt läheskään kaikkia itselleni vieraita sanoja. Aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta totuin siihen nopeasti. Kielenkäyttö on muutoinkin riemastuttavan voimallista, esimerkiksi rauhattomasta pappivainajasta kertovassa tarinassa Kieruan vanha pappi asiaankuuluvan tulikivenkatkuista:
<< Vanha väsynyt pappi riepu, perkeleen nimeen siunattu Kristuksen veren häpäisijä, painuu vapisten yhä kymärämpään, kun Kalsan pappi häntä manaa maan lepoon. >> 

Osa tarinoista on oikeasti karmivia, osa enemmänkin surullisia. Pelottavimpana pidin tarinaa Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä, jonka öinen tunturimatka revontulien räiskeessä on vertahyytävää kyytiä. Tässä kuten kirjan muissakin tarinoissa suuressa osassa on komea luontokuvaus. Yksi kirjan suosikkitarinoistani on niin ikään karmiva Jorpa-Ollin kuolema. Kyseessä on sinänsä melko perinteinen kertomus miehestä, joka on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, ”merkitty riettaan pykällyspuuhun”. Kuolinvuoteellaan nyt makaavan miehen ahdinko on onnistuneen piinallisesti kuvattua ja lukija saakin yhdessä miehen kanssa jännittää, ennättääkö paikalle ensiksi pappi antamaan synninpäästöä vaiko paholainen perimään sille luvattua sielua...
<< Eikä pappia vain kuulu. >> 

Paulaharju ei häpeile vedota lukijan tunteisiin ja tarinat ovat parhaimmillaan paitsi kauhistuttavia myös liikuttavia. Näin myös toinen suosikkini, Onnen lammas, jossa köyhä paimen uskoo maahisten lampaan viimein tuovan vaurautta perheelleen. Usean muun kirjan tarinan tavoin tämäkin etenee juonensa puolesta varsin suoraviivaisesti, mutta tunnetason syvyys yllättää.

Tarinoiden maailmassa elämä ja onni ovat kiinni vähästä ja jatkuvasti alttiina onnettomuuksille. Ylpeys ja ylenkatse sekä varallisuuden ja maineen tavoittelu johtaa tarinoissa turmioon. Myös kateellinen naapuri, kilpakumppani taikka joku muutoin pahansuopa henkilö voi olla halukas ja noitakonstien avulla myös kykenevä varsin perusteellisesti pilaamaan tarinahenkilöiden elämän. Luonto ja sitä hallitsevat yliluonnolliset olennot koettelevat ihmistä ja voivat hetkessä ottaa pois kaiken, minkä ovat antaneetkin. Ainakin näin nykylukijan näkökulmasta henkilöhahmojen kohtalot tuntuivat välistä kohtuuttomankin kovilta: tuntui, että pelkkä paremman elämän toivominenkin oli pahasta.
  
Rakastuminen ainakin on pahasta. Tarinoista kolme on omalla tavallaan paranormaalia romantiikkaa, jossa onnettoman ihmismiehen tunteiden kohteena on yliluonnollinen neito. Näistä Haavruuva huutaa on pohjoisen karuihin vesiin asettunut merenneitokertomus ja Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa jälleen enemmän kauhutarina. Suurin suosikkini koko kirjassa on Lussin Pieti ja kuninkaantytär, jossa hieman toisaikainen mutta syvästi tunteva poropaimen etsii elämänsä rakkautta, ihmeen ihanaa kultakruunuista neitoa. Ihastuin tarinan tunnelmaan, joka on haikea, paikoin jopa ylimaallisen harras:
<< Mutta erämaiden paltsarajainen poropaimen yhä seisoo ja hartaana kädet ristissä, vesissä silmin katsoo, vain katsoo, kun valkeaan verhottu ihana kuninkaan tytär aamuruskon punertaessa hänen edessään tievalla keijuu… >>

 Kaiken kaikkiaan pidin tarinoita tunnelmallisina ja mielenkiintoisina. Vaikka jotkin tarinoista tuntuivatkin toistavan toisiaan, oli osa todella mieluisia lukulöytöjä.
 

WSOY 1934. 194 s.
 
  • Luettu heinäkuussa 2013. Vuoden 1977 kuvitettu laitos.


Arvosana: 5 / 5