sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Lucius Shepard: Kultainen

eli kalvaat, riettaat, mielipuolet vampyyrit.


Kirjan tiedot Risingshadow:n tietokannassa.

Lucius Shepardin Kultainen on minulle mieluinen vampyyriromaani. Perusjuoneltaan kirja on dekkari, jossa pyritään ratkaisemaan raakaa murhaa. Tehtävään määrätty tarinan päähenkilö, Michel Beheim, on paitsi entinen pariisilaispoliisi myös tuore vampyyri, joka huomaa nyt joutuneensa keskelle vanhempien, toinen toistaan petollisempien vampyyrien valtapeliä. Hänen mukanaan tehdään järjen sietokykyä koetteleva matka halki valtaisan Banatin linnan. Samalla tutustutaan sen läpeensä paheellisiin valtiaisiin. Matkalleen Beheim saa yhden ohjeen:
 << "Älä petä itseäsi. Sen velvoituksen minä asetan sinulle." >> (s.28) 
Beheim seuraa johtolankoja ja haastattelee suvun petollisia jäseniä aidon poliisietsivän tapaan. Varmaa on vain, että kuka hyvänsä linnan vampyyriasukeista voi olla syyllinen, sillä kuka hyvänsä heistä kykenisi moiseen hirmutekoon. Lukukokemusta ei pilannut, vaikka erään murhaan liittyvän oleellisen asian arvasikin kauan ennen päähenkilöä. Vielä kirjan loputtuakin jäi hyvällä tavalla epäilys, että jotain saattoi jäädä lukiessa huomaamatta, sillä siinä määrin kieroa kaikki oli. Murhamysteerin lisäksi Beheimin seikkailuissa riittää runsaasti muutakin sisältöä.

Kultainen jatkaa ja vie äärimmilleen maailmasta vieraantuneiden rappiovampyyrien perinnettä. Vaikka lukija aluksi joutuukin arvailemaan monien asioiden merkitystä, esimerkiksi termejä Dekatointi tai Valaistuminen, nämä asiat selviävät tarinan aikana ja vampyyrien maailma muodostaa eheän kokonaisuuden. Kirjan ylhäisölepakot poikkeavat nykyisin pinnalla olevista yhteiskuntakelpoisemmista kollegoistaan, mutta saattavat tuntua kotoisilta esimerkiksi Anne Ricen vampyyrikronikoita lukeneille. Shepard luo hätkähdyttävän elävän kuvan ylhäisistä mutta läpeensä turmeltunutta elämää elävistä yön olennoista, jotka noudattavat väkeviä intohimoja ja janoavat puistattavia nautintoja piittaamatta kenenkään toisen hyvinvoinnista. Hänen vampyyrinsa ovat ”hehkuvasilmäisiä tappajia joiden mieli oli täynnä unelmia ja outoja heilahduksia” ja sydämessä asuu hulluus. Osa vampyyreistä on kuitenkin alkanut epäillä, että heidän on muutettava ikiaikaisia tapojaan välttyäkseen vaipumasta lopulliseen perikatoon:
<< ”Jos pidämme itseämme jatkossakin ylevinä ja arvaamattomina pimeyden hallitsijoina, huikentelevaisina valtiaina ja valtiattarina jotka kaikesta voimastaan ja dramaattisesta kiihkostaan huolimatta ovat traagisia, tuhoon tuomittuja olentoja, silloin myös pysymme juuri sellaisina. Olkoonkin että tämä saattaa tyydyttää teatraalista viehtymystä itsetuhoon, mutta muuhun siitä ei ole. Mielestäni me emme ylenmääräisessä väkivaltaisuudessamme ja julmuudessamme niinkään noudata luontomme käskyä, vaan päästämme valloilleen tunteet jotka kuuluvat harhautuneeseen mielenlaatuun.” >> (s.12)
Tarinan tapahtumapaikkana toimii Karpaattien vuoristossa sijaitseva valtaisa Banatin linna, jonka viemärisokkeloissa mönkii degeneroituneita ihmisorjia, portaikot johtavat tyhjyyteen tai pahempaan ja mahdollisesti itsensä Michelangelon maalaamissa kattoholveissa muodostuu sadepilviä. Linna on arkkitehtoninen fantasia, jossa ihmeiden barokkimainen suureellisuus ja tarkoituksettomuus on itseisarvo. Linna vaikuttaa jossain määrin jopa elävältä olennolta tai vähintään jonkin synkän mielen ilmentymältä, kuten Shepardin luoma lohikäärme Griaule, joka on tuttu muun muassa suomennoksesta Lohikäärmeen varjossa. Jolleivät vampyyrit jo luonnostaan ole mielipuolia, saattaa tuossa turmiollisessa linnassa, kuoleman jälkeisten Mysteerien ja muiden outouksien keskellä asuminen olla kylliksi suistamaan heidät hulluuteen.
<< ”Asuakseen Banatissa on oltava hullu. Me kaikki olemme täällä hulluja, jopa suurimmat meistä.” >> (s.125)
Linnassa vaeltava päähenkilö kulkee unenomaisesta näystä toiseen ja parhaimmillaan Kultainen tarjoaa lukijoilleen painajaismaisia ihmeitä tuoden mieleen esimerkiksi Clive Barkerin tuotannon. Kohtausten mahdollisesti sisältämiä vertauksia ja opetuksia voi usein vain arvailla. Kirjan suurimpia ihmeitä kuitenkin on, ettei tarina taannu pelkäksi ihmeiden esittelyksi, vaan myös juoni etenee.

Rikostutkinnan lomassa Beheim totuttelee uuteen elämäänsä vampyyrinä. Hän potee identiteettikriisiä pyrkiessään pitämään kiinni ihmisyydestään ja vierastaessaan olentoa, joksi hänet on muutettu: 
 << Yhtenä hetkenä hän kuvitteli itsensä rautateljin varustettuun mustaan laatikkoon suljetuksi saastaiseksi hirviöksi ja seuraavana syntisen suudelman myrkyttämäksi hyväntahtoiseksi sieluksi. >> (s.22)
Vampyyrien suvussa ystävyksetkin voivat pohjimmiltaan olla vain liittoutuneita verivihollisia ja yksi jos toinenkin henkilöhahmoista kostonhimoinen toisia kohtaan, syistä joita ei parane edes arvailla. Beheim on hyvin tietoinen, että hän saattaa itsekin olla vain yksi pelinappula tai välikappale vampyyrien vuosisataisessa perinteessä. Tarinan aikana päähenkilö joutuu tekemään valintoja ja läpikäymään muutoksia – lukija ei vain aina voi olla varma, kuinka suotuisaan suuntaan. Kenties päähenkilö saavuttaa matkallaan suuremman ymmärryksen, kenties vain syvemmän hulluuden…
 
Esimerkiksi päähenkilön rakkauden kaipuu saattaa olla vain ohimenevä jäänne inhimillisistä tavoista. Vampyyrien elämä on avoimen eroottista ja kirja sisältää seikkaperäisiä kuvauksia seksiakteista sekä tietenkin verenjuonnista, mutta romantiikan kanssa sillä on vain vähän tekemistä. Vampyyrit nauttivat käyttäessään valtaa sekä aiheuttaessaan kärsimystä, ja myös rakastelun kuvaus on kirjassa groteskia. Kalpeiden ja hikisten raajojen yhteen kietoutumisen mustilla silkkilakanoilla sanotaan muistuttavan "kiemurtelevaa matokasaa". Joistain kielikuvista ei tiedä, ovatko ne tarkoituksella vai tahattomasti tökeröitä. Esimerkiksi eräässä intiimissä toimessa olevan päähenkilön kuvataan olevan ”niin kuin mies joka juo liemikulhosta”. Todellako, liemikulhosta?

Vampyyrejä askarruttavat kysymykset eivät ole lopulta kovin kaukana kuolevaisten murheista, kuten esimerkiksi: Mistä tietää tunteiden olevan aitoja, voiko rakkaus olla pyyteetöntä? Kaikkien mielipuolisten välähdysten keskellä Beheim yhä kaipaa jotain kestävää ja puhdasta, vaikkei uskokaan onneen. Tarinan suuria kysymyksiä on, missä määrin henkilöhahmot ovat pakotettuja tai oikeutettuja toimimaan tavalla, jonka uskovat julman vampyyrinluontonsa sanelemaksi. Kirjassa on vahva filosofinen ote ja syvällisyyksiin mennessään kirja menee todella syvälle seikkaillen kuoleman ja jälleensyntymän maisemissa. Pohdiskelluiksi tulevat myös hyvän ja pahan olemus sekä ankaraa halveksuntaa osakseen saava kristinoppi. Perinteiset arvot käännetään päälaelleen:
<< ”Juuri tämä perimmäinen piittaamattomuus muiden parhaasta, lähes täydellinen itseriittoisuus tekee meistä vaarattomampia ja loppujen lopuksi myötätuntoisempia kuin vihollisemme. Heidät ovat myrkyttäneet ja ajaneet hulluuteen heidän omat tekopyhät ihanteensa, eli anteliaisuus ja lähimmäisenrakkaus.” >>  (s.196)
Vampyyrien maailmankuva on läpeensä nihilistinen, eikä moraalille anneta enempää arvoa kuin heikolle ihmislajillekaan. Linnassa asuvat ihmiset palvovat vampyyreitä valtiainaan ja himoitsevat kuolemattomuutta ja vampyyrit suhtautuvat kuolevaisiin kuin jalostettavaan laidunkarjaan, joka on olemassa vain valtiaidensa mielihalujen tyydyttämiseen.

Shepardin kirjoitustyyli todennäköisesti jakaa mielipiteitä muutoinkin kuin mielipuolisuuden ja rappion kuvastoa toistavan sisällön osalta. Kirjassa on hengästyttävän pitkiä virkkeitä ja dialogi tuntuu välillä muodostuvan taiturimaisista monologeista. Minä nautin suuresti kirjan yltäkylläisestä kielestä, joskin pilkkuja olisi pitänyt olla enemmän. Kirjan vaikuttavimpia kohtia oli lähes kahden sivun mittainen virke, jonka aikana hetkellisesti voi kokea oivaltavansa jonkin perustavanlaatuisen totuuden elämästä, vaikkei enää myöhemmin ymmärtäisikään mitään oivaltamastaan.
<< -- ja silloin oivallat yhdessä välähdyksessä että totuus jota olet etsinyt koko elämäsi ei olekaan mikään Mysteeri, vaan kaikkien totuuksien tavoin pelkkää kirkkautta jota on mahdotonta tulkita, mahdotonta analysoida, sillä se on vain puhtaasti itseään -- >> (s.229)
Kirjassa on viittauksia oikeisiin henkilöihin ja teoksiin, esimerkiksi taiteilija El Grecoon, jonka maalauksissa on kirjan luettuaan helppo nähdä samaa epäpyhää loistokkuutta kuin tarinan henkilöhahmoissa. 
 
Kultaisen murhamysteeri tarjoaa jännitystä, linna lukemattomine puistattavine ihmeineen jaksaa hämmästyttää ja vampyyrien tyystin moraalittomat toimet aiheuttavat järkytystä sekä kenties joitain salaisempiakin mielenliikahduksia. Varsinaiseksi kauhukirjaksi ymmärsin Kultaisen kuitenkin vasta jälkeenpäin, katsellessani kuvia El Grecon maalauksista ja säikähtäessäni niistä vastaan tuijottavia ”vampyyrejä”. Siinä määrin lähtemättömän vaikutuksen kirja minuun teki.


Alkuteos: The Golden (1993).
Suom. Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä. WSOY 1994. 250 s.
 
  • Luettu heinäkuussa 2013.
  • Lucius Shepard menehtyi 18. maaliskuuta 2014.
 

Arvosana: 5 / 5
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Moi! Kommenttien valvonta päällä - kommentit tulevat näkyviin, kunhan ennätän kuitata ne.